maanantai 19. kesäkuuta 2017

Yhteistä särkyä ja purkua - ja uuden luomista




Jo heti alkuun tiedän, että oikeita ilmaisuja tälle asialle en keksi. 
Sille, että omaa eroani työstäessäni koin olleen onni onnettomuudessa, että sattumalta samaan aikaan eroja pullahteli myös ympäristössä.

Eron äärellä, tai ehkä vasta arasti eroa pohtivan, huonommuuden leima saattaa jo olla niin vahva, että asiaa on vaikeaa pallotella ”normisuhteessa” elävien kanssa.

”Soitat vaan, kun tarvitset apua.”
Sen kuulen korvissani edelleen. Että jos tarvitsen mitä vaan – kuuntelijaa tai lapsen- tai koiranhoitajaa – ei muuta kuin soitan… 

Mutta entä kun ei jaksa, ei pysty, eikä uskalla ottaa aikaa tutuilta omaan mylläkkään. 
Olisin – ehkä – jaksanut avata heille oven, jos olisivat tulleet koputtelemaan. 

Harvemmin tulivat. 

Mutta soitin niille, joiden tiesin olevan samassa veneessä, tai paremminkin samanlaisessa veneessä. Veneissä, jotka vuosivat seulan lailla, mutta kuitenkin pinnalla pysyivät etapin kerrallaan, kun niistä yhdessä vettä pois lipottiin.

Eron läpityöstäminen on ravistelevaa rakentamista ja eroseminaaria voisi kuvata ventovieraiden yhteiseksi telakaksi. Särkyä ja purkua, ja niiden jälkeen uuden luomista. 
Ne, jotka purkutyötä eivät itse ole kokeneet, saattavat kuvitella sen olevan helpompaa kuin rakentamisen. Mutta vaikeampaa se on.

Minulle vertaistuessa aivan korvaamatonta on ollut saada tuntea juuri sitä mitä tunnen, sanoa sitä mitä suusta sattuu pullahtamaan, niitä kamaluuksiakin, tai vain kuunnella. Ärräpäistä äärettömään hiljaisuuteen. 

Yhdessä tunteiden tuulettaminen ja arjen sanoittaminen vapauttaa kummasti energiaa, jonka avulla voi tarttua uuden elämän rakentamiseen. Sitten kun jaksaa.

-       Paula


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti